Taas on talvi ja pimeys vienyt veronsa. Olen ollut väsynyt ja heräillyt kolmelta yöllä saamatta enää unta. Stressi ja huolehtiminen alkoi taas mennä yli äyräiden. Onneksi sitä on jo oppinut itseään tuntemaan ja tietää, että on aika hiljentää tahtia. Uusi työ haasteineen ja viikolla yksin lapsista huolehtiminen on välillä kuluttavaa touhua. Joskus, kun oikeen väsyttää saattaa mieleen tulla synkkiä ajatuksia. Tuntuu ettei minusta ole mihinkään ja mitään en jaksa enkä osaa. Tälläisten mietteitten keskellä valon välähdykseni löytyi raamatusta:
[ Ps. 139:14]
14. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
Minä tiedän, että minulla on vahvuuteni ja heikkouteni. Jumalan luomistyönä en voi kuitenkaan olla kokonaan huono. Vai voinko? Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Joten minunkin on hyvä pitää itsestäni huolta ja kunnioittaa itseäni Jumalan kuvana.
Tänään oli helpompi nousta ja touhuta, kun tiesi, että pääsee taas hetkeksi lepäämään kotitöistä ja kaikesta muustakin. Ihan vaan vuorokauden miniloma piristää mieltä. Enempään ei nyt ole mahdollisuutta miehen töiden tähden. Mutta kuitenkin… 🙂
